Mä pääsen
matkalle! Olen aivan innoissani, vaikka kohteena onkin monista niin
turhalta kuulostava Tallinna. Mä olen käynyt Tallinnassa vain kerran,
joskus lukioikäisenä. Matka oli sellainen tyypillinen suomalaisten
kaljanhakuristeily, eli laivassa oltiin kauan ja maihin pääsi vasta
aamulla ja jo iltapäivällä lähdettiin takaisin Helsinkiin. Tällä kertaa
matkasta tulee aivan toisenlainen. Yövyn kolme yötä ihanan idylliseltä
vaikuttavassa hostellissa keskustassa ja aion nähdä muutakin kuin
Kaubamajan. Tallinnahan kuitenkin on todella vanha kaupunki. On siellä
oltava jotain mielenkiintoista nähtävää! Aion tehdä maltillisesti
ostoksia (no hah, sen kun näkisi), koska mun rahatilanne nyt ei ole
mitenkään suurenmoinen. Reissu tulee maksamaankin alta sata euroa ja
koska olen pihi, iloitsen aina valtavasti, jos jostain hauskasta ei
tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Lapsena pelkäsin aivan suunnattomasti
laivalla matkustamista. Äidin siskon perhe asuu Tukholmassa, jotain
laivamatkailua harrastettiin meillä usein. Siltikin pelkäsin, ja aina
äiti ja isä vain sanoivat, ettei niin isot laivat millään voi upota.
Kunnes sitten yksi upposi. Nykyään en enää juurikaan pelkää, mitä nyt
useimmat painajaisunet kyllä liittyy siihen, että olen laivassa joka
alkaa upota.
Olen melkein unohtanut olevani masentunut bulimikko. En ole ajatellut
mitään masennukseen liittyvää hetkeen, ja olo on muutenkin ollut hyvä.
Oksentanut olen viimeksi... En edes muista milloin. Tällä viikolla se
oli, koska mulla on vieläkin tortillatäytteitä jääkaapissa. Olen
nauttinut auringosta ja ollut melko sosiaalinenkin. Siis omalla
mittapuullani melko sosiaalinen, normaalin ihmisen mittapuulla
varmaankin olisin epäsosiaalinen edelleen. Pari päivää tai viikon
verran on siis mennyt ihan hyvin. En vain uskalla ajatella, että mulla
menisi hyvin vielä huomennakin. Tiedän, että se pudotus todellisuuteen
tapahtuu taas jossain vaiheessa, ja se hieman varjostaa mun
onnellisuutta. Kunpa voisin vain olla onnellinen nyt. Pelkään, että jos
en muista pudotuksen tulevan taas pian, on se liian suuri pala
kestettäväksi. Ainoa tapa selvitä siitä on kai tämä, että muistaa
huolehtia huomisesta.
Maha on turvonnut ja kipeä. Söin pastasalaattia ja fetaleipää.
Kaloreita siinä tietenkin oli miljoona. Mä lihon. Pelkään sitä, sillä
olen ehkä onnistunut hieman pudottamaan painoani. Tyvikasvukin on
varmaan kymmenen senttiä. Mä olen päästänyt itseni rupsahtamaan tosi
pahasti. Ennen Tallinnan reissua on kai ryhdistäydyttävä, sillä siellä
kaikki naiset on niin kauniita ja huoliteltuja. Etten sitten masennu
ulkonäköni vuoksi sielläkin, kun pitäisi olla mukavaa ja leppoisaa.
torstai, 7. heinäkuu 2005
Kommentit