Omana itsenäni
ole minkään arvoinen. Minusta pidetään vain, jos olen jotain muuta.
Sanon asiat, joita minun oletetaan sanovan ja kärsin.
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Pitäisi
näyttää supermallilta, opiskella yliopistossa kahta pääainetta,
seurustella komean ja fiksun miehen kanssa, olla samalla itsenäinen,
mennä naimisiin, hankkia lapsia labradorinnoutaja ja omakotitalo, mutta
samalla nähdä maailmaa. Tämä kaikki siis ihan oman itseni mielestä, ei
mitenkään ympäristön painostuksesta. Ikinä en tuota kaikkea tule
saavuttamaan, enkä varmasti koskaan tule olemaan tyytyväinen itseeni.
En edes muista, milloin olisin ollut tyytyväinen itseeni tai elämääni.
Jo lapsuudestani muistan tyytymättömyyteni omaan itseeni, halusin olla
joku muu jossain muualla. Ikinä ei se mitä minulla jo on ole minulle
riittänyt. Haluan aina enemmän tai jotain muuta. Se on syy, miksi
elämässäni on aina kaikki niin väärin ja olen aina onneton.
Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin ajatella toisin, yrittäisin olla
tyytyväinen ja miettiä, miten huonosti asiat voisivat olla. Pitäisi
olla onnellinen tässä ja nyt, siitä mitä minulla nyt on. Se ei vain
onnistu. En osaa muuttaa ajattelutapaani, vaikka haluaisinkin. Olen
niin hukassa itseltäni.
Varmasti olisin ihan hyvä ihminen, vaikka en opiskelisikaan
yliopistossa, en olisi kaunis, enkä menisi naimisiin ikinä. Muita
ihmisiä en kyllä arvostele heidän opiskelujensa tai ulkonäkönsä
perusteella, ainoastaan itseäni. Minä en kelpaa muunlaisena. Jos en ole
kaunis ja fiksu, täydellinen kaikin tavoin, en ole mitään. Olen vain
turha surkea idiootti.
tiistai, 21. kesäkuu 2005
Kommentit