Omana itsenäni ole minkään arvoinen. Minusta pidetään vain, jos olen jotain muuta. Sanon asiat, joita minun oletetaan sanovan ja kärsin.

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Pitäisi näyttää supermallilta, opiskella yliopistossa kahta pääainetta, seurustella komean ja fiksun miehen kanssa, olla samalla itsenäinen, mennä naimisiin, hankkia lapsia labradorinnoutaja ja omakotitalo, mutta samalla nähdä maailmaa. Tämä kaikki siis ihan oman itseni mielestä, ei mitenkään ympäristön painostuksesta. Ikinä en tuota kaikkea tule saavuttamaan, enkä varmasti koskaan tule olemaan tyytyväinen itseeni. En edes muista, milloin olisin ollut tyytyväinen itseeni tai elämääni. Jo lapsuudestani muistan tyytymättömyyteni omaan itseeni, halusin olla joku muu jossain muualla. Ikinä ei se mitä minulla jo on ole minulle riittänyt. Haluan aina enemmän tai jotain muuta. Se on syy, miksi elämässäni on aina kaikki niin väärin ja olen aina onneton.

Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin ajatella toisin, yrittäisin olla tyytyväinen ja miettiä, miten huonosti asiat voisivat olla. Pitäisi olla onnellinen tässä ja nyt, siitä mitä minulla nyt on. Se ei vain onnistu. En osaa muuttaa ajattelutapaani, vaikka haluaisinkin. Olen niin hukassa itseltäni.

Varmasti olisin ihan hyvä ihminen, vaikka en opiskelisikaan yliopistossa, en olisi kaunis, enkä menisi naimisiin ikinä. Muita ihmisiä en kyllä arvostele heidän opiskelujensa tai ulkonäkönsä perusteella, ainoastaan itseäni. Minä en kelpaa muunlaisena. Jos en ole kaunis ja fiksu, täydellinen kaikin tavoin, en ole mitään. Olen vain turha surkea idiootti.