Olin tänään maalaamassa vanhoja huonekaluja vanhemmillani. Olin maalausprojektista aluksi oikeastaan innostunut. En koskaan ole maalannut mitään, joten se vaikutti hauskalta. Tietenkin olisi jo siinä vaiheessa pitänyt muistaa, etten toki saa maalata mitään omalla tavallani. Isäni seisoisi vieressä koko ajan neuvomassa ja näyttämässä, miten pitää maalaata. Ja niin kävikin. Isä näytti, neuvoi, neuvoi epäselvästi ja minä maalasin, maalasin väärin. Tietenkin. Isä hermostui, neuvoi ja hermostui lisää. Teen mitä tahansa, niin aina kaikki on väärin. En koskaan osaa tehdä mitään oikein. Monellako tavalla yhden tuolin voi maalata väärin? Lapsikin osaa maalata tuolin, mutta minä en. En ainakaan niin kuin se pitäisi maalata.

Tulin kotiin ja mässäilin pussillisella sipsejä. En oksentanut, mutta nyt kaduttaa. Olisin edes oksentanut, jos koko pussillinen piti ahtaa kerralla suuhun. Ja miksi en oksantanut? Ei vain tullut mieleen oksentaa! Miten voi olla edes mahdollista, että syö sipsejä eikä muista oksentaa?! Olen menettämässä kontrollini. Tällaista ei saa tapahtua. Ei vain saa. Oksentaminen on ainoa asia, millä voin kontrolloida elämääni. Jos mässään, voinhan aina oksentaa. Niin ei kerta kaikkiaan saa tapahtua, että joskus todellakin vain unohtaisin tehdä niin.