Alkuviikosta
Kela armollisesti maksoi mulle opintotuet. Takautuvasti vielä! Enhän
niitä odotellutkaan kuin kaksi kuukautta. Sain 500 euroa, jonka nyt
sitten pitäisi riittää vaikka mihin. Mietin vain, onko mulla oikeasti
muka varaa opiskella, kun en sitä kuntoutustukea saanut. Odotan nyt
sossulta päätöstä siitä, kuinka paljon mun opiskelumaksuista ne voi
ottaa huomioon. Kuntoutustuestakin voisi vielä valittaa. En vain tiedä,
että jaksanko. Se kun on kuitenkin niin hermoja raastavaa puuhaa. Olen
ihan raivoissani ja masentunut ja turhautunut ja kaikkea mahdollista
tuosta Kelan touhusta, mutta eihän sille mitään voi. On kai vain
tyydyttävä siihen mitä saa. Olenhan mä nytkin tietysti tuhlaillut
turhaan. Olen ostanut jotain vaatteita, käynyt leikkautamassa hiukseni
ja ostanut ruokaa. Mitään noista en oikeasti tarvitsisi. Jos vain voisi
olla syömättä, säästäisi oikeasti ihan huomattavia summia! Ruoka on
niin kallista. Ja lisäksi vielä niin turhaa.
Maanantaina menen hammaslääkäriin, ja multa revitään viisuri irti.
Pelottavaa. Toisaalta mä ansaitsen jotain aivan kamalaa. Joten ehkä se
on mulle ihan hyväksi. Toisaalta pelottaa sekin, mitä bulimia on tehnyt
mun hampaille. Tiedän, että siellä on reikiä ja monta. Mitään ei särje,
vielä. Kenties olen huolehtinut ihan turhaan ja mun hampaat onkin ihan
loistavassa kunnossa. Hmmh. Kumpa vain olisikin.
Nyt lomalla olen taas tavannut perhettäni ja sukulaisiani. Suurin osa
meidän suvusta on oikeasti ihan täysiä sekopäitä. Meidän perheessä on
jotain niin pahasti vialla. Isä on aivan täysi hermoraunio. Äiti taas
on niin... No. Isän tossun alla. Äiti vain hyssyttelee, ettei isä
hermostuisi. Meillä kotona ei tunteitaan saa näyttää millään tavalla.
Isoveli taas on aivan täysi juoppo. Sen elämään ei kuulu mitään muuta
kuin viina ja muut aineet. Joten en mä oikeastaan ihmettele sitä, miksi
mun elämä on näin vinksallaan. Ei siihen kuulu se, että mä olen aina
saanut ihan kaiken mitä mä olen halunnut, kun en kuitenkaan ole saanut
sitä, mitä mä eniten olisin kaivannut. Tunnetasolla mä olen kai jäänyt
aika köyhäksi.
Sitten joskus isona mä haluan ihanan miehen ja ison lapsikatraan. Musta
tulee lämmin ja läsnäoleva äiti. Mä en todellakaan aio jäädä mieheni
tossun alle, mutta toisaalta en kyllä halua miestä, joka olisi mun
tossun alla. Meillä saa nauraa ja itkeä ja meluta ja juosta ihan niin
paljon kuin haluaa. Meillä on koiria ja kissoja ja kultakaloja. Meidän
koti on lämmin ja aurinkoinen. Ei sellainen vihainen ja pelokas, niin
kuin mun lapsuudenkoti.
lauantai, 22. lokakuu 2005
Kommentit