Tallinnassa oli
ihanaa. Olokin oli siellä mitä mainioin, eikä hermotkaan menneet
ystävääni kuin ehkä kerran. Oli lämmintä ja Tallinna oli kaunis.
Hostellikin oli ihan loistava! Ei kerta kaikkiaan ollut mitään
ongelmia. Kotiuduttuani elämä onkin sitten taas mennyt vain alamäkeä.
En päässyt yliopistoon. Bulimia jatkaa tuttua rataansa. Mikään ei
kiinnosta, mitään ei huvita tehdä. Ahdistaa. Mikään ei tunnu kivalta.
Uusinta Harry Potteria odotin ja odotin, mutta nyt kun sen vihdoin
sain, en jaksa oikeastaan kiinnostua siitäkään. Olen vain niin turta.
Tuntuu siltä, että olen täysin tukossa. Olen täysin yhdentekevä, turha,
kellun vain maailmassa tekemättä yhtään mitään. Mä olen taakka. Olen
taakka mun perheelle, mun ystäville, yhteiskunnalle, koko maailmalle.
Kukaan ei jaksa mua ja kohta olen ihan yksin. En ole varma pelkäänkö
vai toivonko sitä.
PY sanoi tänään, että on ihan hirveätä elää KELAn rahoilla. PYkään ei
nimittäin päässyt opiskelemaan ja keskustelimme työmarkkinatuesta. PY
oli sitä mieltä, että se on ihan kamala ajatuskin. Yritin sanoa, että
samoja KELAn rahojahan se opintotukikin on. PYn mielestä opintotuki on
ansaittua, mutta se, että tekee työharjoittelua ja saa työmarkkinatukea
ei ole. Se on siipeilyä, lusmuilua. Poikkeuksia ei tässä kuulemma ole.
En tajua millä se kuvittelee mun oikein elävän, pyhällä hengelläkö? Mun
vanhempien rahoilla? Säästöillä? En kertonut sille mun saavan KELAsta
sairaspäivärahaa (huih, miten kamalaa!) ja käyvän asioimassa myös
sossussa (vielä kammottavampaa!).
Ei mun vanhemmilla ole rahaa elättää mua, ne kun on molemmat jo
eläkkeellä ja isällä on vakava sairaus. Ja miksi niiden ylipäätään
pitäisi elättää, vaikka rahaa olisikin? Olenhan mä jo täysin aikuinen
ihminen, ja mun pitää tulla toimeen omillani! Raivostuttava tuo PYn
asenne. Hyvä kai on sanoa, jos on sattunut syntymään niin rikkaaseen
perheeseen kuin hän. Isi aina ostaa kaiken minkä pyytää, minkä ikinä
tarvitsee ja vielä vähän päällekin.
Olen niin kiukustunut tuosta. En voi ymmärtää, miten ihminen, jonka
olen tuntenut lähes koko ikäni, voi päästää suustaan jotain tuollaista?
Eikö se tunne mua lainkaan? Enkö mä tunne sitä? Eikö se muka tiedä mun
tilannetta vai eikö sitä vain kiinnosta? Ei se ole mun Paras Ystävä. Se
on mun rakas ystävä, mutta totuus kai on, ettei me ymmärretä toisiamme.
Olen aivan yksin.
torstai, 21. heinäkuu 2005
Kommentit