En pysty
tekemään päätöksiä. En kykene päättämään, mitä tekisin syksyllä. Olen
miettinyt ja miettinyt sitä niin, ettei päähäni mahdu mitään muuta. Pää
on varmaan kasvanut ainakin kaksinkertaiseksi tästä kaikesta
miettimisestä! Tiedän, mitä olisi viisainta tehdä, mutta en pysty
innostumaan asiasta lainkaan. Tekisi mieli lähinnä painaa pää tyynyyn
ja raahautua välillä käymään päiväosastolla. Totuus on kuitenkin se,
että tuskin hyötyisin osastohoidosta tämän enempää. En halua palata
sinne syksyllä, haluan opiskella, päästä Jonnekin. Päästä elämässä
eteenpäin. En voi vain istua päiväosastolla odottamassa ensi kevättä,
jolloin olisi mahdollisuus hakea uudelleen kouluihin. Passivoituisin
siellä vain entistä enemmän. Silti päiväosaston turvallinen ja selkeä
päivärytmi houkuttelee. Inhottaa ja toivon, ettei osastosta tule
minulle paikkaa, jonne voin paeta, kun elämässä tulee vähänkin vaikeaa
tai kun elämä muuten vain pelottaa. Pelkään, että kynnys hakeutua
osastoille madaltuu liikaa. Haluan kouluun ja haluan töihin, en halua,
että tästä tulee minulle normaaltila. En halua ajatella, että on
normaalia istua kotona lihomassa koko päivä.
Tänään on mun nimipäivä ja meille (siis vanhempien luo) tuli joitakin
vieraita kahville, mm. kummit. Kukaan ei edes kysynyt multa, mitä teen
nykyään. Kaikki on kai jotenkin niin tottuneita siihen, että eihän
heidimaria mitään tee. Ei ole kesätöissä, ei ole opiskelemassa... Ei
mitään. Ei sillä, että olisin palanut halusta selitellä tekemisiäni ja
tekemättömyyttäni, sairaslomaani ja sen syytä, opiskelun lopettamisia
tai poikaystävän puuttumista, mutta silti. Jotenkin jäi tyhjä olo.
Ikään kuin minä olisin pelkkä kuori, pelkkä harmaa läikkä tai varjo, ja
oikea heidimaria jatkaa elämäänsä samaan tapaan kuin ennenkin, ennen
tätä koko lamauttavaa häiriötä ja sairautta.
Ottakaa tämä pois. Haluan oman elämäni takaisin!
keskiviikko, 27. heinäkuu 2005
Kommentit