En pysty tekemään päätöksiä. En kykene päättämään, mitä tekisin syksyllä. Olen miettinyt ja miettinyt sitä niin, ettei päähäni mahdu mitään muuta. Pää on varmaan kasvanut ainakin kaksinkertaiseksi tästä kaikesta miettimisestä! Tiedän, mitä olisi viisainta tehdä, mutta en pysty innostumaan asiasta lainkaan. Tekisi mieli lähinnä painaa pää tyynyyn ja raahautua välillä käymään päiväosastolla. Totuus on kuitenkin se, että tuskin hyötyisin osastohoidosta tämän enempää. En halua palata sinne syksyllä, haluan opiskella, päästä Jonnekin. Päästä elämässä eteenpäin. En voi vain istua päiväosastolla odottamassa ensi kevättä, jolloin olisi mahdollisuus hakea uudelleen kouluihin. Passivoituisin siellä vain entistä enemmän. Silti päiväosaston turvallinen ja selkeä päivärytmi houkuttelee. Inhottaa ja toivon, ettei osastosta tule minulle paikkaa, jonne voin paeta, kun elämässä tulee vähänkin vaikeaa tai kun elämä muuten vain pelottaa. Pelkään, että kynnys hakeutua osastoille madaltuu liikaa. Haluan kouluun ja haluan töihin, en halua, että tästä tulee minulle normaaltila. En halua ajatella, että on normaalia istua kotona lihomassa koko päivä.

Tänään on mun nimipäivä ja meille (siis vanhempien luo) tuli joitakin vieraita kahville, mm. kummit. Kukaan ei edes kysynyt multa, mitä teen nykyään. Kaikki on kai jotenkin niin tottuneita siihen, että eihän heidimaria mitään tee. Ei ole kesätöissä, ei ole opiskelemassa... Ei mitään. Ei sillä, että olisin palanut halusta selitellä tekemisiäni ja tekemättömyyttäni, sairaslomaani ja sen syytä, opiskelun lopettamisia tai poikaystävän puuttumista, mutta silti. Jotenkin jäi tyhjä olo. Ikään kuin minä olisin pelkkä kuori, pelkkä harmaa läikkä tai varjo, ja oikea heidimaria jatkaa elämäänsä samaan tapaan kuin ennenkin, ennen tätä koko lamauttavaa häiriötä ja sairautta.

Ottakaa tämä pois. Haluan oman elämäni takaisin!