Illalla vanhemmiltani tullessa se iski: hirvittävän kaamea suklaanhimo. Se, mitä olen välttänyt jo monta päivää. Isä antoi rahaa pääsykoereissua varten ja sanoi, että älä nyt sitten mene ostamaan karkkia. Tietenkin menen. Ei mulle saa antaa rahaa käteen ja sanoa, että älä mene ostamaan karkkia. Tottakai mä menen. Mietin kuumeissani, mihin kauppaan suuntaisin. Mulla oli kotivaatteet päällä: löysät mustat housut, ruskea toppi ja vaaleansininen collegetakki, jonka olin jo ehtinyt sotkeakin (ruualla, kuinkas muuten). Naama oli ilman meikkiä ja täynnä punoittavia finnejä. Sotkuisen tukkani olin tunkenut puoliksi lippiksen alle. Näytin lievästi sanottuna räjähtäneeltä.

Valintatalon pihassa oli nuorisoa ja liikaa autoja. Ei siis sinne. K-kaupan edessäkin oli ihmisiä syömässä jäätelöä. Ajoin ruokavarastolle, joka oli mennyt kiinni kello 18. Siinä vaiheessa iski paniikki. Mitä mä teen, mun on pakko saada suklaata, mutta tämän näköisenä en kyllä voi kauppaankaan mennä. Ajoin R-kioskin pihaan ja marssin sisälle. Koko kioski oli tyhjä. Huokaisin helpotuksesta ja menin valitsemaan suklaalevyä. Maksaessani en kehdannut katsoa myyjää silmiin. Ihan kuin se arvaisi mun aikeet ja ajattelisi, että mitä tuollainen rasvainen läski finninaama nyt vielä suklaata ostaa. Kädet tärisivät ja piilouduin entistä syvemmälle lippalakkini alle.

Kotiin päästyäni laitoin pyykit koneeseen ja aloin mättämään suklaata naamaani. Ihan muutaman palan vain, mähän en oikeastaa edes saa syödä kuuden jälkeen illalla. Puolessa välissä levyä peli oli jo menetetty; mitä väliä, syön saman tien kaiken. Ja minähän söin. Ja oksensin. Ällöttävää makean ruskeaa mönjää. Suklaa ei ole ollenkaan hyvää oksennusruokaa.