Viime päivinä minulla on ollut varsin ristiriitaisia ajatuksia. En ole masennuksen tai syömishäiriön pahimmissa syövereissä ja voisin kai sanoa, että toisinaan voin oikein mainiosti. Niin kuin esimerkiksi tällä hetkellä. Minä voin hyvin. Kävin tänään hautausmaalla kastelemassa kukkia. Oli hieno ilma ja tuntui hyvältä käyskennellä katselemassa erityisesti vanhoja hautoja. Katselin kuolin- ja syntymäaikoja, laskeskelin mielessäni minkä ikäiseksi kukakin oli elänyt. Erityisesti jokaisen nuoren kohdalla mietin elämän lyhyyttä. Sitä, miten nopeasti elämä on ohi, ilman sen kummempia ihmisen itsensä tekemiä suunnitelmia. Minä haluan elää. Elämänhalu on salakavalasti hiipinyt takaisin. Se on parasta, mitä olen koskaan saavuttanut.

Kirkon pihalla oli morsian ja sulhanen ja muuta porukkaa suunnittelemassa vihkitilaisuutta. Ensimmäinen ajatukseni oli: Oi, suloista! En tuntenut kateutta ja ajattelin, että minäkin koen vastaavan tilanteen joskus. En ajatellut, että minä en varmasti koskaan pääse naimisiin. Minulla on toivoa. Minulla on uskoa paremmasta huomisesta.

Vaikeaa tässä tilanteessa on se, että minun on vaikeaa myöntää, että minulla menee huonosti, mutta myös erittäin vaikeaa myöntää, että minulla menee hyvin. Nykyään, kun olen harjoitellut myöntämään sitä, että en ehkä ole elämäni kunnossa, minusta tuntuu erityisen vaikealta kertoa, että minulla menee hyvin. Tuntuu siltä, että jos myönnän sen ääneen, hyvä olo on poissa ja minulla menee taas huonosti. Jos innostun paranemisestani, pudotus arkeen tuntuu erityisen pahalta. Minun on vaikeaa uskoa, että hyvä olo kestäisi. Pelkään myös sitä, että heti kun minulla menee vähänkin paremmin, minulta viedään pois terapia ja kaikki muu tuki, mitä ilman en pärjää vielä pitkään aikaan. Jos en olisi enää sairas, kukaan ei ainakaan välittäisi minusta.