Viime päivinä
minulla on ollut varsin ristiriitaisia ajatuksia. En ole masennuksen
tai syömishäiriön pahimmissa syövereissä ja voisin kai sanoa, että
toisinaan voin oikein mainiosti. Niin kuin esimerkiksi tällä hetkellä.
Minä voin hyvin. Kävin tänään hautausmaalla kastelemassa kukkia. Oli
hieno ilma ja tuntui hyvältä käyskennellä katselemassa erityisesti
vanhoja hautoja. Katselin kuolin- ja syntymäaikoja, laskeskelin
mielessäni minkä ikäiseksi kukakin oli elänyt. Erityisesti jokaisen
nuoren kohdalla mietin elämän lyhyyttä. Sitä, miten nopeasti elämä on
ohi, ilman sen kummempia ihmisen itsensä tekemiä suunnitelmia. Minä haluan elää. Elämänhalu on salakavalasti hiipinyt takaisin. Se on parasta, mitä olen koskaan saavuttanut.
Kirkon pihalla oli morsian ja sulhanen ja muuta porukkaa
suunnittelemassa vihkitilaisuutta. Ensimmäinen ajatukseni oli: Oi,
suloista! En tuntenut kateutta ja ajattelin, että minäkin koen
vastaavan tilanteen joskus. En ajatellut, että minä en varmasti koskaan
pääse naimisiin. Minulla on toivoa. Minulla on uskoa paremmasta
huomisesta.
Vaikeaa tässä tilanteessa on se, että minun on vaikeaa myöntää, että
minulla menee huonosti, mutta myös erittäin vaikeaa myöntää, että
minulla menee hyvin. Nykyään, kun olen harjoitellut myöntämään sitä,
että en ehkä ole elämäni kunnossa, minusta tuntuu erityisen vaikealta
kertoa, että minulla menee hyvin. Tuntuu siltä, että jos myönnän sen
ääneen, hyvä olo on poissa ja minulla menee taas huonosti. Jos innostun
paranemisestani, pudotus arkeen tuntuu erityisen pahalta. Minun on
vaikeaa uskoa, että hyvä olo kestäisi. Pelkään myös sitä, että heti kun
minulla menee vähänkin paremmin, minulta viedään pois terapia ja kaikki
muu tuki, mitä ilman en pärjää vielä pitkään aikaan. Jos en olisi enää
sairas, kukaan ei ainakaan välittäisi minusta.
keskiviikko, 3. elokuu 2005
Kommentit