Kesä on niin ihana. Olen ottanut nyt kaksi päivää aurinkoa, enkä ole tehnyt juuri mitään muuta. Huomasin olevani vaaleampi kuin aina tosi vaalea Paras Ystävä. Eihän se käy päinsä, ei mitenkään. Siis ottamaan aurinkoa. Ja nyt olen ruskea. Ostin jopa bikinit ja olen kehdannut käyttää niitä, vaikka olenkin aivan jättimäisen lihava valas. Olen vain yrittänyt ajatella, että mitä se kenellekään kuuluu miltä mä näytän. Ei ihan ole onnistunut, mutta halu ruskettua on kuitenkin vienyt voiton läskiahdistuksesta. Ruskettunut läski on edes vähän kauniimpi kuin vitivalkoinen läski.

Yritän vain lukea kesätenttiin ja olla ahdistumatta liikaa siitä, etten mä ole töissä. Tuntuu siltä, että mun pitäisi olla ja ansaita paljon rahaa. Raha ahdistaa mua. En kestä sitä, miten koko elämä ja maailma vain pyörii rahan ympärillä. Se on aivan järjetöntä! Ihan kuin elämän koko tarkoitus vain olisi ansaita mahdollisimman suuri omaisuus. En käsitä mistä olen saanut näin suuren ahdistuksen rahasta, ei meillä kotonakaan rahaa koskaan ole Jumalana pidetty. Ilmeisesti se on vain sitä, mitä pitäisi olla. Pitäisi olla rikas, kaunis ja laiha, opiskella yliopistossa, seurustella vakavasti, kasvattaa pitkät hiukset, olla hillitty mutta samalla räväkkä ja villi, harrastaa paljon kaikkea, ei istua koskaan kotona, kasvattaa yrttejä ruukuissa ikkunalaudalla, laittaa kynsiin ranskalainen manikyyri, lukea paljon klassikkoja, saada tenteistä vain parhaita numeroita, olla seitsemän ällän ylioppilas, ei katsoa koskaan teeveetä ja syödä vain terveellisesti. Jäiköhän jotain mainitsematta? Varmasti. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja aina keksisin siihen lisää kohtia, joita en täytä.

Voisin opetella olemaan tyytyväisempi elämääni. Nytkin voisin olla tyytyväinen mun kauniista rusketuksesta! Mutta kun en voi, koska se ei ole täydellinen. Kaikilla Hennesin myyjillä on täydellinen, kaunis rusketus, mulla ei. Voisin olla tyytyväinen siitä, että olen lukenut tänään sata sivua tenttikirjaa. En voi, koska en lukenut koko kirjaa. En kai olisi tyytyväinen itseeni, vaikka tekisin mitä. Aina voisi asiat tehdä paremmin. Miten voisin oppia hyväksymään itseni, olemaan vaatimatta itseltäni täydellisyyttä kaikessa? Voiko olla hyvä, vaikka ei olisikaan täydellinen ja aina paras? Voiko tyytyä vähempään kuin täydellisyyteen?